Tradition Hotel Kultahovi

Historia

INARIN MAJAN JA ALUEEMME MATKAILUN HISTORIAA

Perinteisesti monikulttuurinen kylämme on ollut matkustavaisten kohteena jo 1800-luvulta. Myös hotellissamme yhdistyy monta perinnettä: inarinsaamelaisuus, matkailuperinteet, Lapin perinteiset elinkeinot, upea luonnonympäristö, Lemmenjoen kultahistoria sekä jälleenrakennusajan rakennusperinne.

Olemme paljasjalkaisia inarilaisia ja isämme puolelta kuulumme laajaan inarinsaamelaiseen Morottajan sukuun. Sukuhaaramme asutti Juutuanvuonoa jo ennen kirkonkylän syntyä ja myös Juutuanjoki on ollut perinteinen taimenenpyyntipaikkamme. Käymme tässä läpi hotellimme historiaa vuosikymmenien saatossa.

Suomen Matkailijayhdistyksen unelma Lapista matkailumaana syntyi suunnilleen samaan aikaan kun maamme itsenäistyi. Vision matkailusta tuntureiden maassa loi yhdistyksen pääsihteeri Carl Wolter Stenbäck. Hänelle oli kertynyt kansainvälisiä suhteita, monipuolinen kielitaito ja vieraiden kulttuurien ymmärrystä kuin myös kokemusta matkailijoiden palvelusta. Luovuttuaan vuonna 1940 pääsihteerin toimesta, Stenbäck muutti Inariin Paadarjärven rannalle ja vietti sotavuodet täällä.

1937

Alkuperäisen hirsihotellin, Inarin Matkailumajan rakensi Juutuanjoen törmälle Suomen Matkailijayhdistys vuonna 1937, vuotta rovaniemeläisen Hotelli Pohjanhovin valmistumisen jälkeen. Paikka oli loistava, vain perhonheiton päässä Suomen parhaasta taimenjoesta. Ulkomaalaiset perhokalastajat olivat jo löytäneet Lapin lohijoista Paatsjoen sekä Tenon ja nyt oli vuoro Juutuan houkuttaa kalamiehiä pyytämään Inarin kuulua punalihaista. Tavallisesti nämä herrat viipyivät pari viikkoa ja pyysivät perholla taimenta Juutualta. Urheilukalastusopin alkeet paikkakuntalaiset, jotka toimivat oppaina ja soutajina, saivat juuri näiltä urheilukalastajilta.

Hotellissa oli 13 majoitushuonetta, kansallisromanttisesti ja funkkistyyliin sisustetut yleiset tilat, rantasauna sekä luhtiaitan tyyliin rakennettu ns. Lapintupa, jossa läheisten lapinkylien väki sai asua veloituksetta Inarin kylällä asioidessaan. Pihapiiristä löytyi myös muodokkaille 30-luvun autoille suunniteltu autotalli. Rakennuksen oli suunnitellut arkkitehti Väinö Vähäkallio yhdessä kollegansa Aulis Hämäläisen kanssa.

Inariin saavuttiin kesällä helposti vesistöjä pitkin tai kievarikyydeillä hevosella. Hotellilla oli myös 6-7 ajoporoa, joilla kievarikuljetus tapahtui talvisin Kaamaseen ja Ukonjärvelle.  Talvella talon palkkalistoilla oli myös oma poromies, joka järjesti poroajeluita hotellin ympäristössä. Kysyttyjä olivat myös poroerotusvierailut, joiden ajankohdasta ei kyllä ollut useinkaan etukäteen tarkempaa tietoa kuin tänäkään päivänä.

1940 –luku

Matkailumaja toimi varsin omavaraistaloudessa. Hotellilla oli navetta jossa oli 6 lypsävää lehmää ja sikoja sekä oma perunamaa. Kylällä oli Lehtolan Heinon kanala, mistä voitiin kanamunat ostaa. Nykäsen kauppa toimi tukkuliikkeenä, mistä hotellin tarvitsemat kuivat ruoka-aineet hankittiin. Paikalliset asukkaat toivat silloin elintarvikkeita suuressa määrin Norjasta, mutta hotelli ei saanut tuontilisenssiä. Matkailijoille syötettiin kesäisin etupäässä kalaruokia, sillä silloin ei ollut sellaisia säilytystiloja, missä olisi lihaa voitu tuoreena säilyttää. Kuivaliha oli ainut liha, josta voitiin kesälläkin valmistaa liharuokia. Pihapiirissä olevassa maakellarissa elintarvikkeiden säilyvyys parani joesta suurella jääsahalla sahattujen jäälohkareiden ansiosta. Talvella ruokalistalla oli poronliharuokia kalaruokien lisäksi. Majalla oli täydet anniskeluoikeudet.

Isämme Reino syntyi ja kasvoi Inarijärven etelärannalla kylän tuntumassa. Kalastajaperheellä oli verkkoapaja Pahtaniemen tuntumassa. Reino muistaa vielä hyvin pikkupoikana tehdyn kalanmyyntimatkan äitinsä kanssa matkailumajalle:

Soudimme äidin kanssa apajalta Juutuanvuonoon ja jokea ylös, saalis oli hyvä. Tulimme matkailumajan rantaan ja kannoimme saaliin keittiön ovesta sisään. Sillä aikaa kun äiti meni konttorin puolelle hakemaan maksua siioista, istuin keittiön puolella, jossa keittiön tyttäret antoivat minulle majan lehmien vielä lämmintä maitoa ja vastaleivottua pullaa. Herkutteluhetki jäi mieleen niin, että sen vielä nyt seittenkymppisenäkin muistan.

Sota-aikana myös matkailumajalla oli pulaa kaikesta. Mikonkadun pääkonttorista anottiin milloin parsintavälineitä, milloin suolasilakoita tai kansanhuollon kautta saatavia siemenperunoita. Kankaisista pöytä-, lautas- ja pyyheliinoista siirryttiin paperisiin ja sokerin sijaan käytettiin tippapullossa säilytettyä sakariiniliuosta. Syyskuussa 1944, kun Inarin kylä lopullisesti evakuoitiin, myytiin majan 4 jäljellä ollutta lehmää sekä 3,5 tonnia perunoita Saksan armeijalle. Evakkoväelle tarjoiltiin majalla syyskuussa lähes 9000 ateriaa. Maja suljettiin 12.9.1944 ja rakennus poltettiin marraskuun puolessavälissä. Rakennus ja kalustus tuhoutuivat kivijalkaa myöten. Kesällä 1945 säilynyt kellariosa kunnostettiin ja se vuokrattiin kansanhuollon ja paikallisen kauppaliikkeen käyttöön.

1956

Sodan aikana Matkailijayhdistyksen kaksi vuosikymmentä kestäneiden sitkeiden ponnistelujen tulokset, Lapin uljas matkailumajojen ja hotellien verkko, tuhottiin täydellisesti. Jälleenrakennus kuitenkin aloitettiin lähes heti sotatoimien loputtua, mutta Inariin uusi Matkailuhotelli nousi sodasta säilyneen kellariosan päälle vasta vuonna 1956, vaikka tarvetta olisi aikaisemminkin ollut. Hotelli osoittautui heti liian pieneksi ja jo seuraavana kesänä uusi laajennusosa valmistui.

Kesämatkailu oli vilkastunut huomattavasti kun tie Norjaan oli valmistunut sota-aikana. 1960- ja 1970-lukuja värittivät myös UKK:n isännöimät valtiovierailut Inariin.

Hotellille palkattiin vuosittain useita kielitaitoisia ”kesätyttöjä” palvelemaan kansainvälisiä vieraita. Kylän nuoret miehet olivatkin usein Eskelisen tuloaikaan odottelemassa, minkä näköisiä neitokaisia bussista astui ulos. Moni heistä tapasikin kohtalonsa täällä ja jäi Inariin pysyvästi. Näin kävi myös nuorelle hotellinjohtajattarelle Maijalle, joka vuonna 1966 saapui Inariin ja jäi hänkin paikkakunnalle riukuvaimoksi. Maija tosin saapui Fiat A-kuussatasella eikä Eskelisellä….

1986 -1987

Vuonna 1986 Matkailuliitto päätti lopettaa hotellitoiminnan Inarissa, sillä kiinteistön omistaja, Rakennushallitus, ei suostunut tiloja remontoimaan. Ruskan lopussa, 30.9.1986 vietettiin majan viimeistä iltaa, josta Jorma Korhonen kirjoitti Helsingin Sanomissa seuraavasti:

Viimeisen illan vieraat nauttivat talon tutusta vieraanvaraisuudesta kaikin aistein. He söivät ja joivat talon kaapit ja komerot tyhjiksi. Lauloivat, joikasivat, tanssivat taajoivat yhdessä kuin porot aitauksessa tehdäkseen itsellensä muistoja.

Kullankaivajat katselivat majan seiniltä partaisista naamoistaan silmää iskien, kun nuori polvi piti pitojaan heidän kantapaikassaan. Jäljellä olevat kultaveteraanit olivat jättäneet jäähyväisensä majalle jo aikaisempina päivinä, niin kuin myös Inarin seudun varttunut alkuperäisväki. Niiles Valle, inarilainen Laulu-Niiles viritti hiljalleen kasvavan joiun ja johti vieraat yhteislauluun: ’niin syvä on kuin pitkäkin’.

Viimeinen valssi, Kullervo Linna Kultainen nuoruus, helähti soimaan. Vieraat pyörivät yhtenä joukkona ja täysin rinnoin mukana laulaen, toisiaan syleillen. Kun viimeinen tahti haipui, tuli valomerkki. Inarin matkailumajan elämä sammui. Väki katosi pimeään. Keittiössä ei liioin ollut ruuanmurua. Viinikassan kaappi ammotti autiuttaan.

Hotellia sen viimeiset 20 vuotta johtanut Maija Nikula seurasi kyynelsilmin, kun Matkailuliiton lippu seuraavana aamuna laskettiin salosta.

Maija ei kauaa kuitenkaan surrut perinteisen hotellin sulkemista, vaan aloitti tulevana keväänä yritystoiminnan Inarin Kultahovin nimellä. Kiinteistö peruskorjattiin ajanmukaiseksi ja toiminta jatkui taas.

2000-luku

Vuonna 2002 etelässä asuneet Kaisu ja Heikki päättivät paluumuuttaa Inariin Maijan avuksi ja sukupolvenvaihdos saatiin käyntiin. Kotiseudun maisemat ja luonto, vahva saamelaiskulttuuri ja hyvät kalavedet ja eräkeinot tekivät päätöksen helpoksi. Maija päästettiin ansaitulle eläkkeelle vuonna 2003 ja erilaiset kehittämisprojektit alkoivat. Vanhaa kiinteistöä peruskorjattiin ja uusi Koskihotelli avattiin asiakkaille joulukuussa 2007. Talvimatkailun kehittäminen alkoi todenteolla ja olemme saaneet Inarista omaleimaisen matkakohteen myös lumen ajaksi. Inarin kylän kehittyminen Suomen saamelaiskulttuurin keskuksena on tuonut mielenkiintoisia vieraita Inariin, muutamana esimerkkinä Maailman Porokansojen konferenssi vuonna 2001 ja jokavuotisen Skábmagovat -filmifestivaalin ulkomaalaiset vieraat, joita on käynyt jo kaikilta maailman mantereilta.

Juutuan Alakosken perhokalastus sallittiin pitkän tauon jälkeen uudestaan 1990-luvulla. Pääsimme näin palaamaan hotellitoimintamme alkujuurille ja palvelemaan uutta perhokalastajien sukupolvea.

Tradition Hotel Kultahovi astui ensiaskeleensa vuonna 2010 ja kehitystyö on jatkunut tähän päivään saakka. Ravintolatilamme on täysin remontoitu ja julkisivumme on saanut ilmeensä niin 30-luvun hirsihotellista kuin 50-luvun jälleenrakennusarkkitehtuurista. Historiateemaiset päärakennuksen täysin remontoidut huoneet valmistuivat vuonna 2015.

Lisää historiaamme liittyviä tarinoita voit tulla lukemaan meille paikan päälle. Perinnehotellin huoneita koristaa aina kuvitettu tarina historiastamme. Mikäli sinulla on omia muistoja, tarinoita tai kuvia Inarin majan vaiheista, otamme näitä innolla vastaan!